Ihmisravintoako?

 

Nuorena miehenä sain oppia elämään työskentelemällä vajaan parin vuoden ajan Nokian tukiasematehtaalla. Työkaverit olivat ihan huipputyyppejä ja olen monesti muistellut lämmöllä heitä - etenkin silloisen huumorinkukan ansiosta.

Tehtaan lounasravintola oli avoinna normaalitaukojen aikana ympäri vuorokauden. Koska olin suorasuolinen miehenalku, runsas täyttö oli tarpeen tasaisin väliajoin. Yksi työkaverini, Mikko nimeltään, ei syönyt monestikaan kesken työpäivän. Liekö annoskateus tai krooninen köyhyys syy siihen, että pelkkä firman tarjoama kahvi riitti jaksamaan loppupäivän. Mikko kyllä muisti arvostella värikkäin sanankääntein toisten annoksia. Monta kertaa oli mennä ruoka henkitorveen naurua pidätellessä.

Koska Mikko oli ollut komennuksella Kiinassa, hänen kokemuksensa paikallisen murkinan suhteen eivät olleet pelkästään positiivisia. Mitä sitkaampia ja jänteisimpiä lihat – saattoivat olla peräisin esimerkiksi lepakoista tai rotista – olivat olleet, sitä suuremmalla mielihyvällä kiinalaiset sitä jäytivät. Nykyään varmaan sanottaisiin tekstuuria olevan riittävästi.

Yksi Mikon kertoma ruokalaji oli ylitse muiden – apinan aivot. Sitä ei sentään ollut tarjottu, mutta syvemmällä sisämaassa aivot ovat kuuluneet paikallisten herkkupöytään. Parhaimmillaan apinan ajatuskone oli tuoreena suoraan pääkopasta lusikoituna. Onneksi kiinalaisviranomaiset ovat kieltäneet apinoista nauttimisen ruuassaan.

Suomalaisetkin, ennen nykyistä yltäkyläisyyden aikaa, ovat joutuneet hankkimaan murua rinnan alle hyvin kekseliäillä tavoilla. Vuosikymmeniä sitten radiossa haastateltiin vanhaa mummoa, joka kertoi elämänmenosta ennen sotia ja miten säästäväistä elämä muutenkin oli ollut. Esimerkiksi teuraseläin hyödynnettiin niin tarkoin, että hukkaan meni vain henki. Nälkä oli paras mauste.

Sodankylässä on syötetty silloiselle liikenneministerille poron koparakeittoa. “Ihan hyvää tämä on” — ministeri totesi kohteliaasti ensimmäisen lusikallisen jälkeen (Kaleva 15.03.2009). En tiedä oliko ministeri kertonut syöneensä juuri ennen tilaisuutta, mutta toista lusikallista ei ole dokumentoitu. Voisin ihan mielelläni itsekin maistaa, onhan se huolella keitetty ruoka.

Savustaminen ja suolaaminen ovat yleistä nykyäänkin, tosin vain miellyttävän maun, ei säilyvyyden vuoksi kylmälaitteiden yleistyttyä. En usko, että Koillismaalla nautittaisiin enää suuremmissa määrin kesäytynyttä särkeä. Minäkään en ole vakuuttunut tämän keväällä pyydetyn ja tynnyreihin suolatun särjen herkullisuudesta.

Läntinen kuningaskunta on meitä edellä ruoan säilömisessäkin, ainakin jos haju on mittarina. Surströmming ei ole enää kevyesti kesäytynyttä, ja ymmärrän peltipurkin hyödyllisyyden kamalan hajuista eväästä varastoidessa. Maku on kuulemma miellyttävä. Sattumaa vai ei, mutta tätä herkkua syödään mieluummin pikkuhutikassa.

Islannissa uskotaan märätyksen nimeen. Hapatettu hai ei saa syljeneritystäni kiihtymään. Kuten Ruotsissa, hai usein nautitaan kemiallisen rohkaisun avulla. Koska en turvaudu rohkaisijaan, taitaa hai jäädä minultakin maistamatta.

Kuten kerran mainitsin, nälkä on paras mauste. Isänmaassamme meillä on vara nirsoilla, toisin kuin suurella osalla telluksen tallaajista. Ruokaa arvostetaan eniten, jos sitä ei ole.

Some

Sain kännykän lähes parikymppisenä vuosituhannen lopulla, kun ostin sellaisen isoveljeltäni. Luultavasti olisin pärjännyt vielä ilmankin. Kylläpä se kapula oli hieno! Kyseinen luuri oli merkiltään Bosch – pituus ja leveys kuten nykyisillä älypuhelimilla. Toisin kuin nykyään, minun kapulani oli kuitenkin kolme kertaa paksumpi. Kuuluvuus soittaessa oli hyvä, varsinkin kun antenni oli vedetty pystyyn. Soittamisen lisäksi pystyin vastaanottamaan tekstiviestejä. Viestit tulivat näkyviin pikkuhiljaa, nykäyksittäin vierien yksirivisellä näytöllä.

Jos en käyttänyt puhelintani, akun virta oli loppu viimeistään neljän maissa. Investoin tehoakun, jonka ansiosta olin saavutettavissa jopa iltakahdeksaan!

Boschilaisen jälkeen maailma on hieman muuttunut, vaikka en ole vakuuttunut kaikkien muutoksien hyvyydestä. Some on nähtävästi tullut jäädäkseen minunkin elämään, vaikka olinkin lähes vakaumuksellisesti esimerkiksi naamakirjaa vastaan. Pöyristyin ehdotuksesta ottaa kyseinen kanava käyttöön – sehän ei vain käynyt! Jälkeen päin kaveriporukan harrastusjaoksen pyörittäminen olisi voinut olla sujuvampaa. Toki en ollut kannassani yksin, siksi juurakoita kavereihini on eksynyt.

Olen nähtävästi pehmentynyt. Pitääkin varoa kaivonkansien rakoja, etten valu viemäriin kuin limasieni. Nykyään muun muassa WhatsApp, YouTube, Facebook ja Blogger helpottavat yhteydenpitoani. Edelleen on arkuutta käyttää kaikkia mainitsemiani alustoja, vaikka olen hyötynyt niistä etenkin sairastumisen jälkeen.

En silti ole tähtäämässäkään someinfluensseriksi, vaan olen enemmän tarkkailijatyyppi. Some kuitenkin antaisi sitä enemmän, mitä uskallan jakaa ajatuksiani. Somen käyttöni paikkaa kuitenkin jonkin verran koronavuosien luomaa tyhjiötä.

Kyläily on käynyt harvinaiseksi, ja kaiholla muistelen paljon sosiaalisempaa elämää ennen tätä maailman pysäyttänyttä kulkutautia. Tiedän, etten ole ajatuksineni yksin. Ennen vieraat tulivat ajallaan ja talonväki eli tavallaan. Kohtaamiset olivat aitoja, ilman turhaa jännitystä siitä, oliko siivottu pirttiä ja leivottu suuhun pantavaa. Nyt tämä harvinaiseksi käynyt tapa on ilahduttanut monin verroin, kun joku on tullut yllättäen kylään.

Nykyään on lähes rikollista piipahtaa yllättäen varmistamatta, sopiiko se vastapuolelle. Kyläilyaikoja varataan hyvissä ajoin – ja usein myös perutaan. Tärkeintä kuitenkin on itse kyläily, riippumatta siitä, millä tyylillä siitä sovitaan

Hevosella on hyvin laaja näkökenttä luonnostaan, ja on ollut elinehto havaita ajoissa nälkäiset pedot. Ihminen on sittemmin keksinyt rajoittaa koniparan näkökenttää rauhoittaakseen ja pitääkseen työjuhdan keskittymisen olennaiseen, esimerkiksi auran vetämiseen. Konilta ei ole todennäköisesti kysytty mielipidettä asiaan.

Ihmisen näkökenttä on noin puolet hevosen vastaavasta. Ihmisen on ollut pakko käännellä päätään pärjätäkseen. Myöhemmin, kun suurimmat petoeläimet oli täytetty museoihin, ihmisillä oli mahdollisuus paremmin toteuttaa sosiaalista puoltaan. Koska ihminen on utelias ja oppivainen otus, muun muassa teknologia alkoi kehittyä hurjin harppauksin.

Miksi haluamme peittää ympäristömme virikkeet, kuten silmälaput tekevät hevoselle? Valitettavasti ympäristö ei enää tunnu ihmisiä kiinnostavan entiseen malliin. Kaupungeissa kuljetaan tuijottaen muovista ruutua mitään muuta näkemättä. Linnunlaulut ja ambulanssin ujellus jäävät helposti havaitsematta uuden hittikappaleen soidessa kuulokkeissa. Bussipysäkeillä on nyt jono ihmisiä, mutta tervehtiminen ei saa kannatusta. Parin metrin turvaväli varmistaa keskeytymättömyyden TikTokia seuratessa.

Some koukuttaa helposti, mutta suurin osa sisällöstä passivoi – ainakin omalla kohdallani. Valtava tietomäärä ei ole hallittavissa. Onnekseni tarvitsen nollausta menemällä aika ajoin luontoon ilman somea.

Somessa on kuitenkin erittäin paljon hyvää. Esimerkiksi vertaistuen hakeminen elämän vaikeimpien tilanteiden osuessa kohdalle on helpompaa, ja some on monesti myös ainoa tapa saada apua. Harrastaminen voi saada uusia ideoita someryhmien ansiosta.

Olen kuullut termistä somelukutaito, josta en kuitenkaan osaa luennoida enempää. Voisin olettaa sen tarkoittavan sitä, miten osaamme suodattaa hyödylliset asiat omaan käyttöömme ja mapittaa vähemmän hyödylliset öö-mappiin. Törkyä ei kannata edes käsitellä.

Mutta aina on väärinymmärryksen vaara, vaikka viesti olisi lyhyt. Jo hyvää tarkoittavat tekstiviestit viime vuosituhannella aiheuttivat lukijalle pahaa verta. Kuppaaminen oli tarpeen ilmapiirin puhdistamiseksi – jota myös kärsäkkäin juttelemiseksi kutsutaan.

Aitoja kohtaamisia ei voi mikään täysin korvata.

Päiväkirja – kirjoittamisen toinen oppivuosi

Tämä on päiväkirja ensimmäiseltä vuodelta, jolloin olen opetellut kirjoittamista uudelleen – toisen ja toivottavasti viimeisen kerran. Ensimmäiset merkinnät syntyivät tuskanhiessä ja vaativat välillä pikkutupluurit laiskanlinnassani. Aivosumu oli sakeaa ja väsymys sen mukainen. Monet merkinnät jäivät kesken, kun hernerokkasumu vei voimat.

Nyt julkaisen nämä muistiinpanoni lähes sellaisinaan. Päivämäärät olen muotoillut ymmärrettävään muotoon ja perheenjäsenten nimet häivyttänyt. Kaikki muu on alkuperäistä – niin kuin olen kirjoittanut.

28.8.23

Tässä nyt kaikki.

 

6.9.23

Minä oottelen postia. Muuta ei ole mielessä tällä hetkellä. Nyt näyttää onnistuvan tämä kirjoitus. Nyt meinaa väsyttää jo. Postia ei näytä tulevan. Kissa velttoilee, mutta se tekee sen hyvin. Melkein hyvin kuin minä. Kirjoittaminen on lystiä, melkein. Pojat tulevat nyt kotiin. Nyt tulee meteliä. Kirjoitus kesti puoli tuntia.

8.9.23

Sudoku ei meinaa lähtiä ollenkaan eteen pain. Pitää unohtaa se. Väsyttää, tuntuu, että en ole nukkunut ollenkaan. 

14.9.23

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. On ollu kiireistä. Maanantaista keskiviikkoon oltiin koulutuksessa. Siellä oli muitakin aivoinfarktin saaneita ihmisiä. Minulla on hyvä tilanne tällä hetkellä. 

Pihalla oli kylmä, kun kävin haistelemassa. Hämähäkki seittiä oli kauhiasti. 

Saa riittää nyt.

21.9.23

Kävin kavereiden Ohtosella. Lähettiin perjantain ja tultiin lauantaina. Virveli unohtui autolle, mutta onneksi eväitä on riittävästi. Kämppä oli siisti, niin kuin aina. Ei tehty mitään, eli se onnistui. Kävin itse ihan ite suolla kävelemässä, olipa se lystiä. Luonto jaksaa aina piristää. 

Olisi mukava kirjoittaa vielä enempi, mutta ei tahdo jaksaa. Nyt on kuitenki vähän kirjotettu. Nyt sataa, huomenna on luvattu aurinkoa. Saa nähdä miten käy. 

22.9.23

Pitäisi kirjoittaa lääkärille ajoluvasta. Eilen  jutteli aiheesta lääkärille. Ei aikonu puoltaa ajolupaa. Pitäisi perustella

30.9.23

Vertti

Sataa ihan kovasti. Äsken imuroin ja Vertti ei ollu moksiskaan. Hyvällä ilmalla Vertti lähtee häntä suora heti, kun imurin letku otetaan esiin. Onko kissan pelot keksittyjä? Hulluja nuo kissat…

Olisi mukava kirjoitella, jos ei tarvis koko miettiä, miten sanoja kirjoitetaan. Muna kana -ongelma. Hö. 

Kerpiilit saivat uudet muhat, koska Ville vaihtoi ne. Laittoiko se käytetyt muhat niin kuin on sovittu?

3.10.23

Yritin laskea Perunakellarin matikan tehtäviä, mutta oli liian vaikeita tai sekavia. Tai sitten olen ite sekava. Saapa nähdä opinko koskaan laskemaan.

Sain pystytettyä kiikun. Pitäisi istuttaa jalat sementtiin. Sitä ennen pitää mitata ristimitat, siihen tarvin vaimon apua. Saa nähä, miten kiikun jalat asettuu. Silmät sairastaa, jos kiikkua ei saa vatupassiin lähimainkaan.

9.10.23

Olisi lystiä jos osaisin kirjoittaa. Päässä on hirveästi ajatuksia ja olisi hyvä purkaa joutavampia mäkeen. Jos sitten mahtuisi jonkin verran järkeviä asioita. Voihan se olla turhaa hommaa, koska aina tulee lisää turhuuksia. Olisi hyvä jos voisi polttaa turhimmat ajatukset. Jos koittaisin soittaa Laanilaan jätteenpolttolaitokseen? Prässätään ja ajetaan rekalla kerran viikossa näin alkuun. Sitten kun logistiikka on kunnossa, laitetaan kuorma kerran päivässä. Mutta kuka lystin maksaa? Mietitään sitä toisella kertaa.

19.10.23

En ole pitkään aikaan jaksanut kirjoittaa, tai oikeastaan en ole muistanut sitä ollenkaan. Toiminta- ja puheterapeutit on käyneet pari kertaa viikossa. Terapiakäynnit ovat rankkoja, ja välttämättä en jaksa terapiapäivinä muuta tehdäkään. Toisaalta haluaisin tehdä jotain järkevää ja aivotonta. 

20.10.23

Aamupalan jälkeen kävin “kirvelöimässä”. Reilu kahden tunnin jaksoin, mutta tahti ei ollut kovin hurjaa. Nyt ei tarvi muuta liikuntaa tälle päivälle. Tuskin jaksaisinkaan enempää. Tyttären mielestä halon hakkuu on kirvelöintiä. Minun mielestä se on näppärä sana, kas kun en ole muilta tätä kuullut.

1.11.23

En ole opetellu yhtään mitään pariin viikkoon. Lapset oli lomalla viikon ja vaimo oli puoli viikkoa. Parina päivänä käytiin teeripassissa. Teeriä näkyi mahdottoman paljon mutta vain yhden sain kattilaan. Poika oli ensimmäistä kertaa mukana ja kyllä se tuntui mukavalta! Toivotsaf poika sai kipinä siitä ja saisi elinikäisen harrastuksen. Toivoisin ainakin, että liikkuminen luonnossa olisi tärkeää lapsilleni. 

Näyttäisi ole melko tuulinen keli. Laitoin linnunsiemenet tarjolle. Kuinka paljon lintuja kasvaa, hehe. Mukava niitä on katsella, kaksoset jo katselivat punatulkkuja. Onhan ne nättejä lintuja. Kissa on onneksi niin vanha, ettei jaksa kovi paljon jahdata lintuja. 

14.11.23

On se kumma kun en ole jaksanut ollenkaan opetella kirjoittaa. Tämäkin teksti sai hien pintaan…

24.11.23

Olisi paljo asioita, joista haluaisin kirjoittaa mutta en pystyy siihen. Niin tämä on ollut koko ikäni. Joskus olen kirjoittanu vähän, hyvin vähän. Ennen tukosta en älynnyt kirjoittaa. Nyt en sitten pysty…  

Lapset tuli koulusta kotiin, nyt ei voi enää keskittyä. Täältä tähän.

4.12.23

Ei ole mitään asiaa nyt. Tai ehkä on.

Suolasin kirjolohifileitä aamulla. Tunnin päästä pitäisi laittaa savustumaan. Saapa nähdä, onko pakkasta liikaa tähän hommaan. Sittempä näkyy, mitä siitä tulee. Tuskin ainakaan ahvenia, ehe ehe… Ahvenet on kyllä hyviä nekin, tosin en ole kylmäsavustettua syönyt. Tuskin monikaan on.

Kylmäsavugeneraattori on kyllä liian iso sana. Sehän on vain pellistä taiteltu häkkyrä. Taas myyntimies on minua huijannut, vaikkakin ilman olisi hankalaa savustaa. Yhden satsin kerkesin savustaa generaattorin avulla kun se meni rikki. Hitsisauma petti, raato sentään.

Linnut on kyllä nälkäisiä otuksia. Mutta eivät pärjää oraville alkuunkaan. Tai sille oravat kuskaavat on auringonkukansiemeniä posket pullollaan jemmaan. Sylkevät ne läjään, kuuluu vain ääni, varmasti tulittavat sarjatulta. Leikkivät tietenkin. Tai sitten ampuvat kärppiä ja muita otuksia. Ei ois uskonut…

28.12.2023

Melkein kuukausi meni enkä ole kirjoitellut mitään. Pitäisi enemmän kirjoittaa. Nytkään ei millään lähde käyntiin. 

23.1.2024

Ei ole kirjoittaminen ollut helppoa, ainakaan aloittaminen pitkän tauon jälkeen. Vuosi on vaihtunut ja pakkasta on ollu riittävästi. Tällä hetkellä kuitenkin sataa vettä, eilen lauhtui ja tuli lunta ihan kunnolla. Viime viikolla toimintaterapeutti ole kipeänä, mutta puheterapeutti kävi kuten normaalisti kaksi kertaa. Nyt ajokeli on niin liukas, että puheterapeutti joutui kääntymään Seon  pihalta takaisin, jote tämän kertainen terapia ei onnistunut. 

Pitäisi vielä tehdä loput lumityöt. Eihän sillä ole kiire, myöhemmin viikolla on luvattu pikku pakkasta. Nyt satanut lumi voisi kuivahtaa. Pitää miettiä mikä olisi järkevää. Täältä tähän.

25.2.2024

Taas on kulunut kuukausi ei ole kirjoitellut mitään. Paitsi sentään muutaman sanan kauppalappuun. Lisäksi pari viestiä olen lähettänyt. 

Oravat on taas syönyt  ja ahminut kaikki auringonkukansiemenet. Eikä kiitosta kuulu. Vain röyhtäilevät ja piereskelevät oksallaan. Saa nähdä, miten oksa kestää lihaa oravaa. Pitääkin kokeilla, kuinka paksuksi ne voi lihottaa. Menenkin täyttämään ruokinta-automaatin kun kirjoittamisesta pääsen.

Talon sokkelin juurelta löytyi kärpän tai lumikon jäljet. Olen luullut, että kissa on tappanut kaikki pois. Varmaan kärppiä tulee lisää, onhan tässä metsää ympärillä. Jännä nähdä, pikkuelukat lisääntyy sitten kun kissassasta aika jättää. On se kissa tehokas tappaja. 

Nyt pitää lopettaa, alkaa väsyttää liikaa. Huonot unet ollut viime aikoina. Muute oisin ehkä vielä jatkanut.

21.3.2024

Nyt kirjotan ruokareseptin, oikeastaa ruuanlaittokertomuksen. Onneksi kukaan ei voi saada ohjetta, ole siis syytön tai ainakin syyntakeeton.

Kaikki lähti porkkanoista. Porkkanat oli eilen otettu jääkaapista, koska eivät mahtuneet. Aamupäivä kahvia juodessa hoksasin ne porkkanat ja yhdessä porkkanassa oli homepilkku. Päätin tehdä porkkanaraastetta. Kun kaivoin yleiskonetta hyllystä, sain uuden idean! Yleiskonetta kasatessa päätin ottaa karkeamman terän, jolla voi tehdä vaikka porkkanasuikaleita.  Siitä tulikin mieleen päivän ruoka, joten kuorin pottuja. Näin minulla oli nyt sekä porkkana- ja pottusuikaleita, molempia vajaa kilo.

Sitten jääkaapille: sieltä löytyi pekonia ja pekonisuikaleita. Päiväys tottakai oli menneisyydestä. Hyvältä näytti. Pekonia oli pari pakettia, suikaleita 200 grammaa. 

Bonuksena löytyi Koskenlaskijan juustokin. 

Silppusin pekonin ja ruskistin pannulla. Potut, porkkanat ja lihat sekoitin vuokaan. Sulatin erikseen koskenlaskijajuuston pieneen määrään vettä. Yhdistin munamaidon ja juustolitkun vuokaan, mausteeksi sekoitin 1 tl mustapippurirouhetta.   

Ajattelin maistaa…

No niin. Paistettu nyt 200 asteessa tunti, ja maistettu yksi annos. Potut oli vähän raakoja, ja suolaa piti aavistuksen laittaa annokseen. Sipuli unohtui… Mutta silti ruoka maistu ruualta, ei kovin huonosti mennyt. Jos muistan, niin kirjoitan vielä palautteen lapsilta.

Kaksoset nostivat äläkän, kun ruuassa oli porkkanaa. Söivät kuitenkin, paremmin olisi maistunut side silmillä. Isot pojat söivät vaiti. Tytär tykkäsi mausta. Vaimon mielestä ihan ookoo. 

14.4.2024

On se kumma, kun ei meinaa näppäimistö toimia. Piti hakata siihen järkeä. Ainkaan vaihtonäppäin ei toimi kunnolla. Meinaa alkaa kenkuttamaan. Mutta kuten näkyy, nyt on hyvä hetki. 

Eilen aamulla ajattelin lämmittää savusaunan, mutta se jäi ajatuksen tasolle. Kaveri soitti ja ehdotti saunareissua Puolangalle mökille……..

Tukkijätkä

 

Vanhan kämpän edustalla viritin tulet. Kämppä oli vielä pystyssä, kun poikasena ensimmäisen kerran kävin heinäntekoaikaan yli 30 vuotta sitten. Montaa reissua en kerinnyt tehdä, kun tuli tuhosi kämpän jättäen pari pellin kappaletta ja jälkensä läheiseen mäntyyn. Kymmeniä reissuja on tullut tänne tehtyä – kenties veri vetää minut tulevaisuudessakin.

Tulevan päiväkahvin vesi oli peräisin heteestä ylempää vaarasta. Se soljui maan alla, nousi välillä pintaan pieniin lampareisiin ja päätyi lopulta lampeen. Tästä vedestä on keitetty kahvit ja sammutettu kulkijan jano lukuisia kertoja.

Myös majava oli tällä kertaa todennut veden ominaisuudet sopiviksi. Se oli haalannut lampareeseen puolen metrin, ranteen vahvuisen ja kuoritun palikan – juuri sopivan kokoisen pirtin lämmityspuun. Muita merkkejä talttahampaasta en havainnut ja lampi ympäristöineen näytti olevan ennallaan.

Ehkä majava oli erehtynyt raskaasti, koska lampare oli halkaisijaltaan vain parin metrin kokoinen. Patoa siihen ei mitenkään saa rakennettua. Liekkö lättähännän pää täyttynyt aiemman savotan purulla, koska järkeä ei näyttänyt olevan jäljellä.

Tuli seuraava kesä ja perinteinen kalareissu. Lammen pinta oli noussut nyt ainakin puoli metriä.

Olin ollut väärässä majavan järjen suhteen. En tiedä, mutta luulen, että tämä talttahampainen vesi-insinööri kutsunut koko sukunsa talkoisiin, mutta vaikuttavat tulokset näkyivät ympäri parinkymmenen hehtaarin laajuista lampea. Käytännössä kaikki rannan lehtipuut oli kaluttu, vähintään maisteltu.

Pitkin rantoja oli ilmestynyt majavan veteen johtavia polkuja. Sorapohjaisen lammen rantaveteen on kertynyt kariketta ja harvaa kaislikkoa aikojen saatossa. Rannan kulkureitit oli nyt putsattu paljaalle soralle. Tuskin tämä ystävämme vesi-insinööri olisi syönyt polkua puhtaaksi. Luultavampaa on, että kulkiessaan se on pöläyttänyt kariketta syrjemmälle.

Pitkin rantoja oli ilmestynyt majavan veteen johtavia polkuja. Sorapohjaisen lammen rantaveteen oli kertynyt kariketta ja harvaa kaislikkoa aikojen saatossa. Nyt kulkureitit oli putsattu paljaalle soralle. Tuskin tämä ystävämme vesi-insinööri olisi syönyt polkua puhtaaksi – luultavampaa on, että kulkiessaan se on pöläyttänyt kariketta syrjemmälle.

Yhdelle rannalle tämä uuttera otus oli rakentanut pesänsä. Pesäkumpu oli siivoton näky: halkaisijaltaan ja korkeudeltaan vähintään metrin kokoinen turvekasa, johon oli tökitty kuusen oksanpätkiä sinne tänne. Syömättömiä lehtipuiden oksia oli hujanhajan.

Miettikö puunpurija koskaan syövänsä puisevaa ruokaa. Mitenkähän on pesän ilmanvaihdon laita? Aiheuttaako pieru sahanpurupilven? Nokka varmaan tukkeutuu – toisaalta haju ei haittaa. Onneksi minun ei tarvitse asua siinä.

Soutelin lammen poikki. Totesin soisemman rannan olevan tulvan vallassa. Rantoja pitkin kävely ei välttämättä onnistuisikaan kuivin sukin. Lampi näytti kasvaneen huomattavasti.

Lammen päästä alkoi kapea laskuoja, mihin veneellä ei ollut aiemmin mitään asiaa. Vesi-insinöörin ansiosta pystyin nyt melomaan hyvän matkaa patoa kohti. Ojan varren puut olivat veden vallassa.

Mietin, että kuinka kauan puut kestävät kuolematta? Olen nähnyt tulvan aiheuttaman puiden joukkokuoleman jäljet tällä samalla syänmaalla, jossa oli sittemmin vain kelottuneita puita.

Jätin veneen mättään päälle ja rämmin loppumatkan kitukasvuisia männynvimpoja väistellen patoa kohti. Itse pato ei ollut hääppöisen näköinen, mutta pudotuskorkeus oli kuitenkin hyvä. Padon pituus oli moninkertainen ojan leveyden suhteen. Patovalli kesti hyvinkin kävellä ja purkaminen ilman koneapua olisi lähes mahdonta - niin lujaa tekoa se oli.

Koko lammen ympäristö on muuttumassa, enkä tiedä miten luonto muuttuu mukana. Järkeni ei riitä kattavaan ympäristövaikutusten arvioon (YVA). Jään seuraamaan tilanteen kehitystä. Luulen kyllä, että majava on tullut pysyäkseen.

Joku riistaverinen lajitoverini voisi vielä saada majavanfilettä ja kärpäslätkän jos toisenkin. Itse tyydyin ällistelemään luonnon ihmeitä. Virveli oli taas vain rekvisiittana – mutta saalis oli runsas, sillä sitä ei voi pilata. Päinvastoin: se vain jalostuu ajan myötä.

Kun jokainen sana on voitto: Kirjoittaminen kuntouttajana

 Miksi kirjoitan? Siihen kysymykseen on helppo vastata. Jostain syystä kirjoittaminen on ollut helppoa ja olen saanut ajatuskaaosta päässäni hetkelliseen järjestykseen. Varsinkin suurissa kriisitilanteissa on tullut pakottava tarve kirjoittaa tuntemuksia ylös.

Olen säilyttänyt muutamia ennen sairastumistani tekemiäni raapustuksia, mutta en ollut lukenut niitä kertaakaan ajatuksen kanssa. Poikkeuksena säännöstä tänä kesänä palasin muutamiin entisiin teksteihin. Sairaanhoitajakoulun aikana lentokentällä koneen lähtöä odotellessa kirjoittelin sekalaisia ajatuksia. Nyt voin todeta, että kirjoittaminen oli helppoa ja yllättävänkin sujuvaa. Silloin ei tarvinnut miettiä sanoja. Ymmärrettävää tekstiä tuli luonnostaan vaikka oikolukua en vähänkään tehnyt.

Aivoinfarktin jälkeen, kolme tai neljä kuukautta kohtauksesta, kirjoitin ensimmäisen sanan kauppalistaan. Päätä kivisti ponnistuksesta ja paita oli hiestä märkä suorituksen jälkeen. Loppupäivä menikin huokaillessa. Myöhemmin, hieman toivuttuani, sain ruokavaliooni maidon lisäksi asteittain muitakin ravintoaineita, kuten kaurahiutaleita. Eläähän niilläkin, mutta kyllästyminen oli lähellä.

Infarktin myötä tuntui kuin sanavarastooni olisi kaadettu tervaa, siksi työlästä sanojen tuottaminen on. Kaikki sanat piti opetella uudelleen yksi kerrallaan ja moneen kertaan. Kuten lukija voi aistia, olen saanut nypittyä jonkun verran sanoja käyttööni tästä tahmeasta mönjästä. Siirappi olisi ollut edes makeaa. Edelleen jotkin sanat ovat työläitä tuottaa, enkä kaikkia voi vieläkään käyttää. Tuttujakin sanoja unohtuu tämän tästä. Ilokseni eniten käyttämäni sanat alkavat löytyä automaattisesti, joskin pientä tahmeutta väsymyksen asteesta riippuen esiintyy.

Palaan miksi- kysymykseen. Tunsin suurta epävarmuutta lapsena ja nuorena, mikä on luullakseni hyvin yleistä. Kuitenkin epävarmuuteni näkyi ujoutena niin, että en tohtinut useinkaan avata suutani silloinkin, kun ehkä olisi pitänyt. Joskus tunsin ahdistustakin, jopa nolollakin tavalla. Siitä huolimatta itsetunto lähti kuitenkin kehittymään ja olen pärjännyt elämässäni kohtuudella.

Keski-iässä en jaksa enää niin paljon välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Aloitin blogin kirjoituksen motivoidakseni itseäni kuntoutuksen suhteen. Jotkut asiat tarvitsevat miettimisaikaa ennen julkituloaan, joten blogiin kirjoittelu toimii sulakkeena, josta pöljimmät ideat eivät mene läpi. Lisäksi suullinen kommunikointi ei ole vielä läheskään sujuvaa. Pidemmän miettimisajan ansiosta sanahakuisuuteni on siedettävämmällä tasolla kirjoittaessa kuin puhuessa.

Yksi motivoiva tekijä tekstien raapimiseen on saamani rohkaiseva, pääasiassa henkilökohtainen palaute lukijoilta. Viimeisenä syynä on aloittelevan blogistin hentoinen toive, että lukija saisi jotakin irti ajatuksistani.

Kirjoitan siksi, että sanat eivät katoa, vaan löytyvät uudelleen – yksi kerrallaan. Joskus hitaasti, joskus vaivatta. Jokainen löydetty sana on merkki siitä, että toivo elää.