Nuorena miehenä sain oppia elämään työskentelemällä vajaan parin vuoden ajan Nokian tukiasematehtaalla. Työkaverit olivat ihan huipputyyppejä ja olen monesti muistellut lämmöllä heitä - etenkin silloisen huumorinkukan ansiosta.
Tehtaan lounasravintola oli avoinna normaalitaukojen aikana ympäri vuorokauden. Koska olin suorasuolinen miehenalku, runsas täyttö oli tarpeen tasaisin väliajoin. Yksi työkaverini, Mikko nimeltään, ei syönyt monestikaan kesken työpäivän. Liekö annoskateus tai krooninen köyhyys syy siihen, että pelkkä firman tarjoama kahvi riitti jaksamaan loppupäivän. Mikko kyllä muisti arvostella värikkäin sanankääntein toisten annoksia. Monta kertaa oli mennä ruoka henkitorveen naurua pidätellessä.
Koska Mikko oli ollut komennuksella Kiinassa, hänen kokemuksensa paikallisen murkinan suhteen eivät olleet pelkästään positiivisia. Mitä sitkaampia ja jänteisimpiä lihat – saattoivat olla peräisin esimerkiksi lepakoista tai rotista – olivat olleet, sitä suuremmalla mielihyvällä kiinalaiset sitä jäytivät. Nykyään varmaan sanottaisiin tekstuuria olevan riittävästi.
Yksi Mikon kertoma ruokalaji oli ylitse muiden – apinan aivot. Sitä ei sentään ollut tarjottu, mutta syvemmällä sisämaassa aivot ovat kuuluneet paikallisten herkkupöytään. Parhaimmillaan apinan ajatuskone oli tuoreena suoraan pääkopasta lusikoituna. Onneksi kiinalaisviranomaiset ovat kieltäneet apinoista nauttimisen ruuassaan.
Suomalaisetkin, ennen nykyistä yltäkyläisyyden aikaa, ovat joutuneet hankkimaan murua rinnan alle hyvin kekseliäillä tavoilla. Vuosikymmeniä sitten radiossa haastateltiin vanhaa mummoa, joka kertoi elämänmenosta ennen sotia ja miten säästäväistä elämä muutenkin oli ollut. Esimerkiksi teuraseläin hyödynnettiin niin tarkoin, että hukkaan meni vain henki. Nälkä oli paras mauste.
Sodankylässä on syötetty silloiselle liikenneministerille poron koparakeittoa. “Ihan hyvää tämä on” — ministeri totesi kohteliaasti ensimmäisen lusikallisen jälkeen (Kaleva 15.03.2009). En tiedä oliko ministeri kertonut syöneensä juuri ennen tilaisuutta, mutta toista lusikallista ei ole dokumentoitu. Voisin ihan mielelläni itsekin maistaa, onhan se huolella keitetty ruoka.
Savustaminen ja suolaaminen ovat yleistä nykyäänkin, tosin vain miellyttävän maun, ei säilyvyyden vuoksi kylmälaitteiden yleistyttyä. En usko, että Koillismaalla nautittaisiin enää suuremmissa määrin kesäytynyttä särkeä. Minäkään en ole vakuuttunut tämän keväällä pyydetyn ja tynnyreihin suolatun särjen herkullisuudesta.
Läntinen kuningaskunta on meitä edellä ruoan säilömisessäkin, ainakin jos haju on mittarina. Surströmming ei ole enää kevyesti kesäytynyttä, ja ymmärrän peltipurkin hyödyllisyyden kamalan hajuista eväästä varastoidessa. Maku on kuulemma miellyttävä. Sattumaa vai ei, mutta tätä herkkua syödään mieluummin pikkuhutikassa.
Islannissa uskotaan märätyksen nimeen. Hapatettu hai ei saa syljeneritystäni kiihtymään. Kuten Ruotsissa, hai usein nautitaan kemiallisen rohkaisun avulla. Koska en turvaudu rohkaisijaan, taitaa hai jäädä minultakin maistamatta.
Kuten kerran mainitsin, nälkä on paras mauste. Isänmaassamme meillä on vara nirsoilla, toisin kuin suurella osalla telluksen tallaajista. Ruokaa arvostetaan eniten, jos sitä ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti