Miten kohtaat surun, jota näet tai koet? Miten surevaa ihmistä voi lähestyä loukkaamatta?
Vuonna 2008 menetimme pienet keskoskaksostytöt. Lohtua saimme ennen muuta siitä, että pikkuiset ovat tallessa taivaassa. Silloiset huomioimiset, isot pienet, lämmittävät edelleen meitä.
Silloin saimme kirjeen Ruotsista, jonka olivat kirjoittaneet lapsensa aiemmin menettäneiltä vanhemmilta. Emme tunteneet toisimme, mutta kirjeen merkitys on edelleen valtava. Käsin kirjoitettu kirje tuntemattomalle osoittaa aitoa, lämmintä välittämistä vastaavaan tilanteeseen joutuneilta.
Päinvastoin kuin kuvassa, elämäni latu ei ole ollut aina tasainen.
Omien lasten menetys on mielestäni pahinta, mitä kuvittelen tietäväni. Kokemuksesta ei ole ollut opettajaksi kaikissa tilanteissa. Arkailen edelleen lähestyä pitäisi surevaa ihmistä. Minulle se ei ole todellakaan helppoa. Tuon tuostakin törmään siihen, etten osaa asettaa sanojani taiten.
Minä menen helposti lukkoon, kun pitäisi sanoa jotakin lohduttavaa. Uskon kuitenkin edelleen siihen, että inhimillisyyteen kuuluvat pienet kuumotukset eivät jää huomaamatta vastapuolelle lohtua tuovalla tavalla. Ei ne oikeat sanat vaan läsnäolo tilanteissa.
Kriiseissäni olen kokenut huomioimisen tärkeyden. Oli se sitten vain pieni nyökkäys, runsaampisanainen tervehtiminen, tekstari tai soitto. Silti ei pelkästään kauniit sanat ole tärkeitä, sillä harvat ihmiset pystyvät pelkällä puhumisella osoittaa aitoa välittämistä.
Romuttaako Ruotsista tullut kirje kuitenkin teorian sanojen tärkeydestä? Ei sentään, sillä esimerkiksi kohtaamiset ja puhelut kantavat normaaliarjessa. Olen sen ainakin verran huomionkipeä, että tarvitsen jatkuvaa pönkkäämistä etten luhistuisi maan rakoon.
Jos tuttu on kysynyt minulta kuulumisia, olen aika herkästi avautunut. Koska en ole kovin hyvä teeskentelijä, olen monta kertaa kertonut juurta jaksaen tuntemuksistani. Usein, jälkeen päin, tulee mietittyä sitä, olisiko lyhyempikin vastaus riittänyt? Oliko reilua kaataa töryt pahaa aavistamattoman kyselijän niskaan?
Ehkä kyselijät ovat pääsääntöisesti kestäneet minun kasaaman kuorman, kun ovat toistaneet kysymyksensä myöhemminkin. Sitä kutsun välittämiseksi.
Voisin väittää olevani kokemusasiantuntija monissa suruissa, mutta toki vain omissani. Kaksosten kuolema ja aivoinfarkti ovat suurimpia kohtaamistani suruja. Kuolema on lopullista, mutta aivolaakista on mahdollista toipua. Taivas on uskomisessa, ja tämäkin teksti on todiste toipumisesta
Koska tulevaa ei kukaan voi tietää, pitää tyytyä tähän hetkeen. Ruoka on tulella ja flunssainen poika toimittelee omia asioitaan minullekin. Närhi täyttää kupuaan lintulaudalla ja sain aamulla herätä pakkassäähän.
Kaveri osuvasti totesi, että jos aamulla herätessä ei ole mikään paikka kipeänä, olet luultavasti kuollut. Olen siis elossa. Ei sitä oo hättää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti