Miksi kirjoitan? Siihen kysymykseen on helppo vastata. Jostain syystä kirjoittaminen on ollut helppoa ja olen saanut ajatuskaaosta päässäni hetkelliseen järjestykseen. Varsinkin suurissa kriisitilanteissa on tullut pakottava tarve kirjoittaa tuntemuksia ylös.
Olen säilyttänyt muutamia ennen sairastumistani tekemiäni raapustuksia, mutta en ollut lukenut niitä kertaakaan ajatuksen kanssa. Poikkeuksena säännöstä tänä kesänä palasin muutamiin entisiin teksteihin. Sairaanhoitajakoulun aikana lentokentällä koneen lähtöä odotellessa kirjoittelin sekalaisia ajatuksia. Nyt voin todeta, että kirjoittaminen oli helppoa ja yllättävänkin sujuvaa. Silloin ei tarvinnut miettiä sanoja. Ymmärrettävää tekstiä tuli luonnostaan vaikka oikolukua en vähänkään tehnyt.
Aivoinfarktin jälkeen, kolme tai neljä kuukautta kohtauksesta, kirjoitin ensimmäisen sanan kauppalistaan. Päätä kivisti ponnistuksesta ja paita oli hiestä märkä suorituksen jälkeen. Loppupäivä menikin huokaillessa. Myöhemmin, hieman toivuttuani, sain ruokavaliooni maidon lisäksi asteittain muitakin ravintoaineita, kuten kaurahiutaleita. Eläähän niilläkin, mutta kyllästyminen oli lähellä.
Infarktin myötä tuntui kuin sanavarastooni olisi kaadettu tervaa, siksi työlästä sanojen tuottaminen on. Kaikki sanat piti opetella uudelleen yksi kerrallaan ja moneen kertaan. Kuten lukija voi aistia, olen saanut nypittyä jonkun verran sanoja käyttööni tästä tahmeasta mönjästä. Siirappi olisi ollut edes makeaa. Edelleen jotkin sanat ovat työläitä tuottaa, enkä kaikkia voi vieläkään käyttää. Tuttujakin sanoja unohtuu tämän tästä. Ilokseni eniten käyttämäni sanat alkavat löytyä automaattisesti, joskin pientä tahmeutta väsymyksen asteesta riippuen esiintyy.
Palaan miksi- kysymykseen. Tunsin suurta epävarmuutta lapsena ja nuorena, mikä on luullakseni hyvin yleistä. Kuitenkin epävarmuuteni näkyi ujoutena niin, että en tohtinut useinkaan avata suutani silloinkin, kun ehkä olisi pitänyt. Joskus tunsin ahdistustakin, jopa nolollakin tavalla. Siitä huolimatta itsetunto lähti kuitenkin kehittymään ja olen pärjännyt elämässäni kohtuudella.
Keski-iässä en jaksa enää niin paljon välittää siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Aloitin blogin kirjoituksen motivoidakseni itseäni kuntoutuksen suhteen. Jotkut asiat tarvitsevat miettimisaikaa ennen julkituloaan, joten blogiin kirjoittelu toimii sulakkeena, josta pöljimmät ideat eivät mene läpi. Lisäksi suullinen kommunikointi ei ole vielä läheskään sujuvaa. Pidemmän miettimisajan ansiosta sanahakuisuuteni on siedettävämmällä tasolla kirjoittaessa kuin puhuessa.
Yksi motivoiva tekijä tekstien raapimiseen on saamani rohkaiseva, pääasiassa henkilökohtainen palaute lukijoilta. Viimeisenä syynä on aloittelevan blogistin hentoinen toive, että lukija saisi jotakin irti ajatuksistani.
Kirjoitan siksi, että sanat eivät katoa, vaan löytyvät uudelleen – yksi kerrallaan. Joskus hitaasti, joskus vaivatta. Jokainen löydetty sana on merkki siitä, että toivo elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti