Kuplat

 

Elämmekö kuplassa? Onko koko maailman ihmiset suuressa kuplassa niin kuin ilmakehä kotiplaneettamme ympärillä. Kuplan ulkopuolelta emme tunne kuin murusia, mutta avaruus on ääretön. Se kasvaa sitä paitsi jatkuvasti. Mitä se tarkoittaa? Syntyykö uusia tähtiä, planeettoja ja kuita tyhjästä? Mitä se tyhjyys sitten on? Paljon on kysymyksiä, joihin minua viisaammatkaan tiedemiehet eivät osaa vastata. On parempi olla venyttämättä kalloluita turhia mietteillä , varsinkin kun pääkoppa on luutunut yhtenäiseksi nuorempana. Minulle riittää, että aurinko ja kuu ovat paikoillaan. Tähdistä tiedän, että ne ovat kaukana, sinne ei ole pääsyä. Revontulet aika ajoin ilahduttavat yötaivaalla ja sateenkaari kesäaikaan. Suomessa on vuodenajat tuomassa luonnollista vaihtelua.

Ihmiskunta, kahdeksan miljardia sielua, on jakautunut viidelle mantereelle, tiheään asuttamaan etenkin elämälle suotuisia ilmastoja. Vaikka jaamme saman Telluksen, emme silti osaa olla sovussa. Kuplia luovat myös valtiot, tarkat rajat ja ihmisten loputon tarve taistella elintilasta, öljystä, vedestä tai puhtaasta vallanhimosta. Tälläkin hetkellä on monia sotia eri mantereilla. Aina on ollut ihmiskansoja, joille oma maa ei riitä, jotka on ottaneet enemmän kuin muut. Rajanaapurukset voivat poiketa paljonkin elintasoiltaan ja opituilta tavoiltaan, vaikka etnisesti olisivatkin samaa kansaa. Esimerkiksi käyvät korean niemimaan kahden valtion kansat. Pohjois-Korealaiset elävät vahvassa kuplassa, jossa ei tiedetä ympäröivästä maailmasta juurikaan mitään. Samankaltaista kuplaa myös Venäjän valtaapitävät rakentavat.

Myös meillä täällä eletään kuplassa. Suomikuplasta voi lainkuuliainen kansalainen lähteä halutessaan pois väliaikaisesti tai pysyvästi, sitä ei kukaan estää. Uskon, että matkustelu tai toiseen maahan muuttaminen avartaa monella tapaa. Kaikki ihmiset ovat syntyjään samanlaisia ja -arvoisia, sen ymmärtäminen on matkustamisen ja tavoiltevan arvoista. Reissuillaan ihmiset oppivat toisiltaan arvokkaitakin asioita. Silti on luultavasti paljon meitä, jotka olemme tyytyväisiä elämäämme ilman tarvetta irtaantua suomikuplasta. Suomalaiset tutkitusti ovat onnellista kansaa ja en edes yritä kumota tutkimusta. Suomessa on hyvä elää. Jollakin onnellisella ihmisellä voi olla erittäin pienet piirit elämässään, ei ole välttämättä kuin yksi ihminen. Myös erakoitakin on. Toisella on maanlaajuinen tuttavaverkosto, joka ei voisi kuvitellakaan pienempiä kuvioita. Ihminen voi rakentaa tietoisesti juuri sen kokoisen kuplan, joka tuntuu sopivalta. Saippuakuplan vahvuutta voi säädellä lisäämällä saippuaa tai vettä tarpeen mukaan. Kuplan sisällä oleminen on turvallisen tuntuista, omaan tarpeita vastaava. Ulkopuolella olevat ihmiset eivät sen enempää välttämättä kiinnosta, kunhan saa olla rauhassa.

Henkilökohtainen kupla voi särkyä väkivalloinkin. Sen voi aiheuttaa melkein mikä vain syy. Esimerkiksi työpaikan menetys, konkurssi, parisuhteen ongelmat tai sairastuminen poksauttaa elämän hajalleen. Positiivisetkin syyt voivat pakottaa päivittämään elinpiiriä, kuten lapsen syntyminen, uusi työpaikka ja niin edelleen. En tiedä, pystyykö kukaan hallitsemaan omaa kuplaansa, mutta ihminen on onneksi sopeutuvainen olento.

Koen olevani vain kyytiläinen elämän mullistuksissa. Tuuli kuljettaa kuplaani millon minnekin. Painoa siirtelemällä voin yrittää ohjata hieman. Täytyy luottaa, jotta haaveet ja toiveet toteutuisi jossain muodossa. Kouluja olen käynyt niillä lahjoilla joita on annettu. Työelämässä olen aina johonkin tehtävään päätynyt. Olen aina työllistynyt hieman eri töihin, johon koulun alkaessa ajattelin. Työelämässä olen pääsääntöisesti viihtynyt ja kaikista tehtävistä olen saanut muutakin kuin palkkaa. Nuorempana minullakin terveys oli itsestään selvä asia, mutta keski-iässä opin, kuinka väärässä nuorena olinkaan. Kokemus on opettanut, että vain epävarmuus on varmaa. Hankalilla hetkilläkin on ollut oma tarkoituksensa, niinpä kaikki kokemukset jalostavat minuakin ihmisenä kenties hyvään suuntaan. Katkeruus ei mielestäni rakenna mitään hyvää tulevaisuutta ajatellen.

Kuplat kestävät aikansa, mutta lopulta poksahtavat. Muistot jäävät, kunnes lopulta nekin haalistuvat.

Totuus satuttaa

Valmistuin vuonna 2020 sairaanhoitajaksi ja työllistyin anestesiahoitajaksi. Työ oli erittäin palkitsevaa, innostavaa ja motivoivaa – ja lisäksi siitä sain leipää perheelleni. Ennen alanvaihtoa olen työskennyllyt elektroniikan ja tietotekniikan parissa. Nekin työt olivat pääsääntöisesti motivoivia, mutta vasta hoito-alalla tunsin olevani oikeasti innostunut. Tekniikan taustasta on ollut paljon hyötyä anestestesiahoitajana. Lisäksi sain tuntea työni tärkeyden ja merkityksellisyyden konkreettisesti. Potilastyö oli sitä, mitä kuvittelin tekeväni eläke-ikään asti. Kuitenkin neurologi totesi kesäkuussa, taas kerran tutkimisen jälkeen, etten pysty mihinkään työhön tällä hetkellä. Nyt totuus alkaa seljetä, kolmen ja puolenvuoden jälkeen, lopulta minullekin. Minusta taisi tulla huru-ukko aivolaakin myötä. Tottakai se satuttaa ja lujasti.

Sairaalasängyssä aivoinfarktin saaneena tuli tarve miettiä niitä asioita, jotka olivat hyvin. Vaimo, kaksi tytärtä ja neljä poikaa saivat minut äärimmäisen onnelliseksi. Onnea lisäsi myös säilynyt liikuntakykyni ja oma koti. Sisarukset, vanhemmat, ystävät ja laaja tuttavien joukko ovat korvaamattoman tärkeitä. Tärkeimpänä asiana kuitenkin nousi usko Jumalaan ja anteeksiantamukseen. Vaikka terveys meni silmänräpäyksessä ja vaikka kuolema tulisi, minulla ei olisi mitään hätää.

Olen tajunnut, että tavoitteet ja unelmat ovat vain tavoitteita ja unelmia. Edelleen on tarkoitus jatkaa elämää niillä eväillä, jotka olen saanut. Eväät lisääntyvät kuitenkin pikkuhiljaa uusien oivallusten, uuden oppimisen ja tavallisen arjen ongelmien ratkaisujen kautta. Vaikka rajoitteita on tullut sairastumisen myötä, henkinen pääoma on kasvanut hurjasti. Kokemuksesta luotan, että kaikki infarktinkaan vaikutukset eivät ole negatiivisia. Elämääni on osunut erittäin kovia iskuja joista olen kuitenkin selvinnyt. Elämä on minun, en osaisi kenenkään muun elämää elää.

Todenäköisesti en kuntoudu niin paljon, että voisin palata entiseen työhöni ehkä koskaan. Koko ajan on ollut tavoitteena palata kuitenkin jonakin päivänä. Joillekin työkavereille uhosin palaavani, vaikka vain kiusallani. Nyt näyttää siltä, että niin ilkeä en kuitenkaan taida olla. Tulevaisuutta ei onneksi kuitenkaan voi ennustaa. Huru-ukoksi en vielä itseäni luokittele, vaikka niin alussa sanoinkin. Jotakin työtä minun pitää tehdä elääkseni, aika sitten näyttää, kenen leipää syön. Ei se niin mene, etteikö se jotenkin mene. Huumorilla, jos ei muuten.

Järjenjuoksu

Järki juoksee klimpeissä, kuten kaveri aikoja sitten luonnehti. Voin yhtyä ajatukseen täysin. Ajatukset muljahtaa mieleen täysin satunnaisesti. Riippuu ajatuksesta, kuinka kauan ajatus viipyilee mielessä. Normaaliarjessa hyväkin idea lässähtää yhtä nopeasti kuin on syntynytkin. Esimerkiksi, jos saan idean autotallin siivoamisesta, ennen aloittamista päätän keittää kahvit. Höystöjä mittaillessa näen postiauton. Kun keitin alkaa porista, haen postin. Reissulla totean nurmikon olevan leikkaamatta. Kahvikupin ääressä selaan postit taivastellen sähkön siirtohintoja. Lopulta sidon lenkkarit ja menen kävelylenkille. Siivousajatus vilahti ohi, oikealta, vasemmalta, ei sillä ole niin väliä.

Ajatukset voivat olla myös tahmeita, kuin sitkeä lima kurkussa flunssan jälkeen. Yskiminen ei juuri auta ja saa puheäänen korahtelemaan. Samoin jotkut asiat jää viipyilemään ja valmista ei tule, mutta jää häiritsemään estäen järkevätkin ajatukset. Tämä ilmiö on tullut turhan tutuksi vuosien varrella, aiemmin en ole jaksanut ihmetellä sen enempää. Ennen uniapnean toteamista en edes tajunnut, kuinka vasynyt olin. Jos vertaan aivoinfarktin aiheuttamaan väsymykseen uniapneaan, juurikaan eroa en löydä. Molemmissa aivosumu on siksi sakeaa sorttia. Onneksi pahin on takanapäin, näin ainakin toivon.

Aika paljon olen kuitenkin päätäni käyttänyt ja vaivannut. Toivottavasti en vaivaa kanssaihmisiäni keskimääräistä enempää. En kuitenkaan pysty arvioimaan objektiivisesti omia aivoituksiani, mutta voin pala palalta yrittää ymmärtää itseäni. Tämänkin kirjoituksen tarkoitus on itsekäs, mutta jos tämän lukija saa miettimään omia perimmäisiä aivoituksiaan, olen onnistunut.

Lohdullista kyllä, maailma ei ole vieläkään valmis. Myös oma pää on järjestelemättä. Siinä onkin loppuiäksi tekemistä.