Totuus satuttaa

Valmistuin vuonna 2020 sairaanhoitajaksi ja työllistyin anestesiahoitajaksi. Työ oli erittäin palkitsevaa, innostavaa ja motivoivaa – ja lisäksi siitä sain leipää perheelleni. Ennen alanvaihtoa olen työskennyllyt elektroniikan ja tietotekniikan parissa. Nekin työt olivat pääsääntöisesti motivoivia, mutta vasta hoito-alalla tunsin olevani oikeasti innostunut. Tekniikan taustasta on ollut paljon hyötyä anestestesiahoitajana. Lisäksi sain tuntea työni tärkeyden ja merkityksellisyyden konkreettisesti. Potilastyö oli sitä, mitä kuvittelin tekeväni eläke-ikään asti. Kuitenkin neurologi totesi kesäkuussa, taas kerran tutkimisen jälkeen, etten pysty mihinkään työhön tällä hetkellä. Nyt totuus alkaa seljetä, kolmen ja puolenvuoden jälkeen, lopulta minullekin. Minusta taisi tulla huru-ukko aivolaakin myötä. Tottakai se satuttaa ja lujasti.

Sairaalasängyssä aivoinfarktin saaneena tuli tarve miettiä niitä asioita, jotka olivat hyvin. Vaimo, kaksi tytärtä ja neljä poikaa saivat minut äärimmäisen onnelliseksi. Onnea lisäsi myös säilynyt liikuntakykyni ja oma koti. Sisarukset, vanhemmat, ystävät ja laaja tuttavien joukko ovat korvaamattoman tärkeitä. Tärkeimpänä asiana kuitenkin nousi usko Jumalaan ja anteeksiantamukseen. Vaikka terveys meni silmänräpäyksessä ja vaikka kuolema tulisi, minulla ei olisi mitään hätää.

Olen tajunnut, että tavoitteet ja unelmat ovat vain tavoitteita ja unelmia. Edelleen on tarkoitus jatkaa elämää niillä eväillä, jotka olen saanut. Eväät lisääntyvät kuitenkin pikkuhiljaa uusien oivallusten, uuden oppimisen ja tavallisen arjen ongelmien ratkaisujen kautta. Vaikka rajoitteita on tullut sairastumisen myötä, henkinen pääoma on kasvanut hurjasti. Kokemuksesta luotan, että kaikki infarktinkaan vaikutukset eivät ole negatiivisia. Elämääni on osunut erittäin kovia iskuja joista olen kuitenkin selvinnyt. Elämä on minun, en osaisi kenenkään muun elämää elää.

Todenäköisesti en kuntoudu niin paljon, että voisin palata entiseen työhöni ehkä koskaan. Koko ajan on ollut tavoitteena palata kuitenkin jonakin päivänä. Joillekin työkavereille uhosin palaavani, vaikka vain kiusallani. Nyt näyttää siltä, että niin ilkeä en kuitenkaan taida olla. Tulevaisuutta ei onneksi kuitenkaan voi ennustaa. Huru-ukoksi en vielä itseäni luokittele, vaikka niin alussa sanoinkin. Jotakin työtä minun pitää tehdä elääkseni, aika sitten näyttää, kenen leipää syön. Ei se niin mene, etteikö se jotenkin mene. Huumorilla, jos ei muuten.