Patelan rosvo

Ensimmäinen savolainen viäräleuka asettui asumaan jo 1610-luvulla nykyisen Pateniemen alueelle. Elinolot todettiin hyväksi. Tasainen maasto soveltui maanviljelyyn ja särvintä sai merestä. 1700-1800 -luvuilla väestö lisääntyi niin, että alettiin tähyilemään merelle päin. Niinpä 1857 alkoi laivanrakennustoiminta ja myöhemmin samalla vuosisadalla myös sahalaitos.

Pateniemen sahan kulta-aika oli 1950-60 -luvuilla työllistäen seudun asukkaat ja imien työvoimaa eteläsuomestakin. Oulun kaupunkikin hoksasi Haukiputaalle kuuluneen, merkittävän sahateollisuusalueen ympäristön, nielaisten sen lopulta vuonna 1965.

En tiennyt alueen historiasta mitään ennen kuin ostin Patelasta pienen 60-luvulla rakennetun talon. Huolettoman poikamiehen olisi hyvä asettua taloksi, ehkä remonttia tehden. Elettiin jo vuotta 2003, ja talo oli myyty jo ainakin kolme kertaa ennen kuin ostin sen.

Kuten saattoi arvata, suunnitelmat olivat päteviä vain muutokseen asti. Jotain sitä puuttui, niinpä sain houkuteltua Helsingistä vaimon kylmään pohjoiseen, valkeaan kaupunkiin. Nyt oli tupa, takka ja akka. Takkatulen loimussa kelpasi nuorenparin asua.

Muutamia onnellisia vuosia myöhemmin muutimme kauas maalle katulamppujen ulottumattomiin. Pieni talo sai vuokralaisia maksaen itseään siihen asti, kunnes kunto todettiin asuinkelvottomaksi. Emme kuitenkaan aktiivisesti yrittäneet myydä sitä. Pieniä tontin ylläpitotoimia lukuun ottamatta paikka vaikutti varmasti hylätyltä.

Herra rosvo tajusi hetkensä tulleen. Pihasaunan yhteydessä olevan kamarin ovi oli helppo murtaa. Siellä ei ollut käytännössä mitään arvokasta. Tämä tuottelias harmintekijä keksi saunatilojen arvon, muilta keikoilta kertyneen rehellisten kansalaisten omaisuuden varastopaikkana.

Pilasin murtovarkaan juhlat käydessäni paikalla. En nähnyt itse voroa nähtävästi eri työpäivärytmien takia. Poliisin tyhjensi jemman, mutta kelmi jäi harjoittamaan elinkeinoaan.

Hämäräheikki palasi Patelaan. Siitä kertoivat murtojäljet talon ovessa, kun kävin tarkastamassa tilukset. Sisälle päästyäni näin muutakin. Vesivaraajan putket oli katkottu, vessan pesuallas irrotettu, suihkukaappi oli purettu osiin.

Mitä uskomattominta, työtä pelkäämätön lurjus oli alkanut purkaa takkaa! Tuttu tulisija oli nyt saanut julkisuutta olemalla myynnissä Tori.fi -palvelussa. Ilmoituksessa luvattiin purkaa ja dokumentoida takka hyvin valmiiksi ostajille. Yritykseksi se jäi.

Paljon on ihmiset tehnyt rehellisiä töitä tuoden alueelle vaurautta ja elinvoimaa. On rakennettu maata ja lapsia on syntynyt sukupolvien vaihtuessa. Se on täyttä elämää iloineen ja suruineen.

Varjoissa on toinen todellisuus, jossa on ajauduttu hämärähommiin. Voiko varas tuntea työn iloa?

Kun kissa pääsi ulos

Kun heräsin suunnilleen tolkkuihini ja aivolaakin saaneena, heräsi epärealistinen toivo nopeasta toipumisesta työelämään ja entisiin hommiin. Toivo kuitenkin eli ja voi hyvin – olinhan hengissä. Sama toivo sai yrittämään ja pieniä voittoja alkoi kiihtyvällä tahdilla tulemaankin.

Aloin suunnitella täyttäväni lisääntyvää vapaa-aikaa mieluisiin harrastuksiini. Minulla olisi nyt aikaa retkeillä lähimetsässä, tehdä etäämmällä yhden- kahden yön reissuja, kuntoilla rankametsässä ja keittää aamupuurot lapsille. Koulusta tultuaan nälkäiset voivat ravita itsensä juuri paistetulla makaronilaatikolla. Jos väsy iskisi, voisin kiskaista päiväunet tarvittaessa. Iltasella pihasauna rentouttaisi kiireettömän päivän lihasjumit.

Sitten minä heräsin ja laitoin kissan ulos. Loputkin haavekuvat pikaisesta toipumisesta ropisivat lattialle kuin pystyyn nostettu öljyvärityö, joka oli maalattu paksuun rakennusmuoviin.

Kaksi ja puoli vuotta se kesti, kun oma tilanteeni jysähti tajuntaani kunnolla. Olen kuullut, lukenut ja luullakseni ymmärtänyt lukuisia lääkärin lausuntoja, mutta sisäistäminen on eri juttu.

Oivallus sattui kuin pajavasaran isku etusormeen. Henkinen kipu oli karmea, mutta muutamassa viikossa kipu laantui – kuten etusormen kynsikin paranee huomaamattomaksi. Myöhemmin oivalsin muutakin. Epärealistiset maalaukset vaihtuivat selvempiin tosiasioihin. Epävarmuus vaihtui varmuuteen tähän hetkeen.

Tällä kunnolla voin elää, vaikka en työkykyä saavuttaisikaan. Kaikki mahdollinen toipuminen on plussaa. Huonommalla lykyllä toivoa paremmasta olisi voinut olla hankalampi kaivaa upottavasta infarktisuosta.

Olisinko kestänyt oivalluksen tuskaa aiemmin, vai uponnut syvemmälle suonsilmään? Menneitä ei kannata pelätä, olenhan nyt könynnyt kovalle kankaalle.

Moni tekemätön kotityö sisällä ja ulkona rantteilla odottelee tekijäänsä. Töissä on se hyvä puoli, ettei ne karkaa minnekään. Parhaassa tapauksessa unohtuvat, muuttuvat vähemmän välttämättömäksi. Olen oppinut tyytymään siihen, johon nykykunnollani kunnollani taivun, kaiken ei tarvitse olla ”viimesen päälle”.

Kun kuntoutuksen alkuvaiheessa toimintaterapeutti pyysi listaamaan tekemisiäni päivän mittaan, ilmeni asioita, joita en muistanut tehneeni. Muistia penkomalla ja kääntelemällä kuitenkin huomasin, että lista oli lopulta yllättävän pitkä. En olekaan toimintakyvytön.

Etenkin terve ihminen tekee todella paljon automaattisesti ja ajattelematta. Esimerkiksi kävely tapahtuu siirtelemällä jalkoja vuorotellen tuiskahtamatta nenälleen, puhe sujuu ajattelematta sen enempää.

Mitä jos jalat alkavat vispata satunnaisesti tai pysähtyvät kokonaan? Tai ei ole suuta sanoa mitään, ainakaan ymmärrettäviä sanoja?

Sairastumisen myötä olen ymmärtänyt, että terveys ei ole todellakaan itsestään selvää. Pitää olla kiitollinen tähänastisesta elämästä. Koska tulevaisuutta ei tiedä, pitää elää tässä hetkessä. Kissakaan ei murehdi turhia.