Kun heräsin suunnilleen tolkkuihini ja aivolaakin saaneena, heräsi epärealistinen toivo nopeasta toipumisesta työelämään ja entisiin hommiin. Toivo kuitenkin eli ja voi hyvin – olinhan hengissä. Sama toivo sai yrittämään ja pieniä voittoja alkoi kiihtyvällä tahdilla tulemaankin.
Aloin suunnitella täyttäväni lisääntyvää vapaa-aikaa mieluisiin harrastuksiini. Minulla olisi nyt aikaa retkeillä lähimetsässä, tehdä etäämmällä yhden- kahden yön reissuja, kuntoilla rankametsässä ja keittää aamupuurot lapsille. Koulusta tultuaan nälkäiset voivat ravita itsensä juuri paistetulla makaronilaatikolla. Jos väsy iskisi, voisin kiskaista päiväunet tarvittaessa. Iltasella pihasauna rentouttaisi kiireettömän päivän lihasjumit.
Sitten minä heräsin ja laitoin kissan ulos. Loputkin haavekuvat pikaisesta toipumisesta ropisivat lattialle kuin pystyyn nostettu öljyvärityö, joka oli maalattu paksuun rakennusmuoviin.
Kaksi ja puoli vuotta se kesti, kun oma tilanteeni jysähti tajuntaani kunnolla. Olen kuullut, lukenut ja luullakseni ymmärtänyt lukuisia lääkärin lausuntoja, mutta sisäistäminen on eri juttu.
Oivallus sattui kuin pajavasaran isku etusormeen. Henkinen kipu oli karmea, mutta muutamassa viikossa kipu laantui – kuten etusormen kynsikin paranee huomaamattomaksi. Myöhemmin oivalsin muutakin. Epärealistiset maalaukset vaihtuivat selvempiin tosiasioihin. Epävarmuus vaihtui varmuuteen tähän hetkeen.
Tällä kunnolla voin elää, vaikka en työkykyä saavuttaisikaan. Kaikki mahdollinen toipuminen on plussaa. Huonommalla lykyllä toivoa paremmasta olisi voinut olla hankalampi kaivaa upottavasta infarktisuosta.
Olisinko kestänyt oivalluksen tuskaa aiemmin, vai uponnut syvemmälle suonsilmään? Menneitä ei kannata pelätä, olenhan nyt könynnyt kovalle kankaalle.
Moni tekemätön kotityö sisällä ja ulkona rantteilla odottelee tekijäänsä. Töissä on se hyvä puoli, ettei ne karkaa minnekään. Parhaassa tapauksessa unohtuvat, muuttuvat vähemmän välttämättömäksi. Olen oppinut tyytymään siihen, johon nykykunnollani kunnollani taivun, kaiken ei tarvitse olla ”viimesen päälle”.
Kun kuntoutuksen alkuvaiheessa toimintaterapeutti pyysi listaamaan tekemisiäni päivän mittaan, ilmeni asioita, joita en muistanut tehneeni. Muistia penkomalla ja kääntelemällä kuitenkin huomasin, että lista oli lopulta yllättävän pitkä. En olekaan toimintakyvytön.
Etenkin terve ihminen tekee todella paljon automaattisesti ja ajattelematta. Esimerkiksi kävely tapahtuu siirtelemällä jalkoja vuorotellen tuiskahtamatta nenälleen, puhe sujuu ajattelematta sen enempää.
Mitä jos jalat alkavat vispata satunnaisesti tai pysähtyvät kokonaan? Tai ei ole suuta sanoa mitään, ainakaan ymmärrettäviä sanoja?
Sairastumisen myötä olen ymmärtänyt, että terveys ei ole todellakaan itsestään selvää. Pitää olla kiitollinen tähänastisesta elämästä. Koska tulevaisuutta ei tiedä, pitää elää tässä hetkessä. Kissakaan ei murehdi turhia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti