Mies ja emätti

 Olipa kerran lääkäri, vasta uransa alussa, joka oli muuttanut uudelle paikkakunnalle. Eräs mies tuli vastaanotolle.

- Mikä miestä vaivaa? lääkäri kysyi.

- Emätti on kipiänä, vastasi mies.

Lääkäri meni hämilleen – ymmärrettävästi. Koska potilas oli selvästi mies, vaihtoehdot kerkisivät käydä miehen puolivälissä, kunnes potilas tarkensi sanomaansa näyttämällä kurkkuaan.

Lääketieteellisessä tiedekunnassa koillismaan murre ei tiettävästi ole ollut oppiaineena. Fiksuna ihmisenä lääkäri pääsi tilanteen herraksi, potilas sai avun – ja lääkäri vielä monet naurut kertoessaan erehdyksestään tapauksesta kollegoilleen.

Kuva luotu tekoälyn avulla

Murteet ovat mielestäni rikkaus, jota pitäisi vaalia. Aitous ja rehellisyys omille juurilleen ovat valitettavasti katoavaa kansanperinnettä, eikä monikaan ihminen puhu murteella. Se on sääli.

Olen vaihtanut työpaikkoja useamman kerran eri syistä, ja sen myötä työkaveritkin ovat vaihtuneet. Pari kertaa on sattunut vahvasti murteella puhuva ihminen, jonka ei ole tarvinnut piilotella kieltään. Erilaisuus on rikkaus, kunhan murteen puhuja ylikorosta sitä jatkuvasti.

Minua uhkasi kuivuminen rusinaksi, kun kuuntelin savolaisukkojen juttuja Iisalmen uimahallin saunassa 80-luvun puolivälissä. Uimista en muista, mutta viäntäminen jäi iäksi mieleen. Koska olen puoleksi savolainen, ymmärsin valtaosan sanoista.

Vaimoni on Helsingistä, ja puhumme ajoittain ymmärtämättä toisiamme. Jääräpäisyyteni voitti asuinpaikkoja valitessamme, joten asetuimme Itä-Ouluun. Olen yrittänyt opettaa murretta parhaan kykyni mukaan, mutta helsinkiläisyys on lujassa. Hyvä niin.

Nykyään ihmiset haluavat sulautua massaan monessakin asiassa. Kaupunkiin vasta tullut haluaa olla näkymätön ja kuulumaton, ettei saa juntin leimaa otsaansa. Sama toimii myös toisin päin: alun perin kaupunkilainen voi ostaa moottorisahan peittääkseen kaupunkilaisuuttaan. Ääritapauksessa pohjoissuomalainen Helsinkiin muuttaessaan alkaa puhua stadin slangia Jyväskylän kohdalla.

Eikö yksilöllisyys olekaan sitä, että ihminen uskaltaa olla oma itsensä? Valitettavasti ei aina ole. Ihailen ihmisiä, jotka eivät näyttele muuta kuin itseään. Juntin leima on lopulta vain kantajalla itsellään ja kuviteltu. Päinvastoin, sisäisesti sivistyneet ilahtuvat, kun persoonallisuus näkyy.